Selkäuinnin alkeita opettelemassa

Koska selällään kellumisen oppiminen oli yksi uimaan oppimiseni avaintekijöitä, olen mieluusti kellunut joka uintikerralla, ja joskus kelluessani tehnyt pieniä potkuja kädet paikallaan, tietynlaista selkäuintia siis. Väliin olen kokeillut käsivetoja, saadakseni vähän tuntumaa tyylilajiin, mutta ei siitä ole tuntunut tulevan mitään:

• vettä menee kasvoille eli rööreihin
• reisilihakset hapoilla saman tien
• uintilinja ei pysy suorassa, eli ajaudun vastaantulevien kaistalle

Ja koska jalat ovat väsähtäneet niin nopeasti, niin eipä siinä sitten paljoa ole tätä tyyliä pystynyt treenaamaan.

50 metrin selkäuinti uimataitomääritelmässä

Selkäuintiyritykset ovat olleet siis lähinnä lepohetkien viihdykettä, koska olen halunnut keskittyä vapaauinnin tekniikkaan. En siis ole katsonut ollenkaan selkäuintivideoita. Sen verran olen kyllä nähnyt, että pään pitää olla paikallaan, ja käden mennä veteen pikkurilli edellä ja nousta peukalo edellä; siinä abaut kaikki mitä tiedän. Mainittu reisien nopea väsyminen on ollut suurimpana syynä, etten ole juurikaan tätä tyyliä enempiä testaillut. Virallisen uintitaidon määritelmän mukaan en ehkä siis olisi edes uimataitoinen. Uimataitomääritelmässähän mainitaan, että ”Matkaan [200 m] sisällytettävä 50 metrin selkäuinti on kevyempää uimista, jossa edetään rauhallisesti ja keveästi kelluen. Selkäuinnin aikana uimari saa hieman levättyä. – Tässä on yhtenä oleellisena taitona se, että uimari osaa kääntyä vatsalta selälleen ja päinvastoin”, kertoo Turun Sanomien haastattelussa uimaopetuksen koulutussuunnittelija Tero Savolainen Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliitosta. En kyllä oikein ymmärrä, miksi pitää myös osata liikkua. Eikö tuo lepäämisasentoon ja siitä pois pyörähtäminen riittäisi? Enivei, minä haluan oppia kaiken, joten tämä selkäuinti nyt siis mielenvirkistyksenäkin ohjelmassa, kroolitreenin lisänä!

Räpylät ja rauha

Olen siis jatkanut harjoituksia, muutamalla kikalla: rauhallinen meno, vain muutama veto kerrallaan ja räpylät jalassa. Näinhän kaikki uuden opettelu pitäisi alkaa, eli ottaa ihan iisisti. Uin muutaman metrin vain jalkoja hiljalleen potkien eli lähinnä kelluen, ja sitten kokeilin väliin muutamia vetoja. Räpylät jalassa reidet pääsivät vähemmällä. Tällä tavoin selkäuinti tuntui sujuvan. Jo toisella, keskittyneellä kokeilukerralla huomasin, että olen jotenkin onnistunut käsiliikkeen tekniikassa: vesi pysyy paremmin pois kasvoilta. Kun itse tai viereinen uimari läiskyttää vettä nieluun asti (varsinkin selkäuinnissa), paniikki ei enää juuri iske. Nämä hengityksen ja mielen hallitsemisen kokemukset ovat suuria henkisiä hetkiä uimaan opettelun matkallani. Tosin jo kolmannella varsinaisella selkäuintitreenikerralla onnistuin taas loiskuttamaan vettä henkeeni niin paljon, että jouduin kääntymään vatsalleni yskimään. Pelko ei iskenyt, olinhan uimahallissa ja rataköysi vieressä. Mutta kyllä se ikävältä silti tuntui. Että mitä jos olisi mennyt jotenkin pahemmin henkeen (onko se edes mahdollista?), ja että miten onnistuin tyrimään tuolla tavalla.

Kiemurtelua radalla

Nyt kun jalkojen väsyminen treenatessa on ratkaistu räpylöillä, hankalinta tuntuu olevan däö-.eö (kissan analyysi) suoran linjan pitäminen, ja siksi harjoittelenkin tekniikka-asioita aina vapaatilassa, jossa tilaa on sivuilla paremmin. Vapaatilassa tulee siis vähemmän ruumiita, jos uintilinja sattuu kaartumaan. Normiradalla olisi tosi ikävää ja noloa törmätä viereisen linjan uimariin, käsi tai pää edellä. Seuraan reunaa joko kädellä välillä kopeloiden tai sivulle vilkuillen. On kyllä ärsyttävää mutkittelua tämä, eli välillä huomaan vetokäden uivan rataköyden väärällä puolella, ja välillä taas olen ajautunut köydestä metrin päähän. Ehkä pitää alkaa katsella, josko Youtubesta löytyisi opasvideoita näihin linjahommiin.