Kesä 2021 oli kuuma, ja halusin vain oleilla veden äärellä. Harmitti katsella uimataitoisten nautintoa vedessä. Kävin kyllä itsekin uimassa, mutta se oli sitä lapsena opittua onnetonta räpellystä, joka ei tuottanut nautintoa. Loppukesästä selailin sitten aikuisten uimakouluja netistä. Löytyi yksi aloittelevan tekniikan kurssi – ja kurssit tietysti täynnä. Laitoin harmistuneena ko. seuralle sähköpostia, valitellen aikuiskurssien vähäisyyttä noin ylipäätään. Sain vastauksen, että kysyntä oli yllättänyt heidät – ja uusi kurssi avattu, ja mahduin mukaan! Sinänsä erikoista, että aikuisten uimataidottomien määrä oli seuralle uutinen… Ennen ensimmäistä oppituntia käänsin kaapit ympäri, mutta en löytänyt uimapukuani, joten piti lähteä bikineissä, mikä tuntui tyhmältä. Se ei helpottanut oloa, kun valmiiksi jännitin muutenkin: kaikki muut osaisivat varmasti vaikka mitä, ja minä ainoana siellä yskisin vettä keuhkoistani…
Takaisin lähtöruutuun
Loppuviimeksi ryhmä oli mitä mukavin, ja löytyi sieltä jokunen oman tasoiseni yskijäkin 😁 Mutta pelottavaa oli. Allas oli 15 metriä pitkä, ja syveni toiseen päähän. En kertakaikkiaan uskaltanut lähteä tekemään ohjaajan määräämiä harjoitteita kohti syvää päätyä (omalla räpiköintityylilläni olisin sinne asti ehkä jotenkin selvinnyt). Tuumasin, että koska nyt ollaan kuitenkin tekniikan alkeiskurssilla, niin eivätpä kai kurssikaverit isommin naura ratkaisuani. Eli koska oppimaan olin tullut, niin nielin veden lisäksi turhanaikaisen ylpeyteni – ja tein harjoitteet uimalla altaan sivureunojen väliä 😅 Matka oli näin lyhyempi, ja tiesin varpaiden ulottuvan pohjaan heti kun tarve tuli. Sivumennen sanoen, soisin rakennettavan koko matkaltaan matalia altaita, mikäli ne on tarkoitettu opetus- tai kuntoutuskäyttöön.
Mitä opin uimakoulussa
Matka hallille oli julkisilla hankala: kahdella välineellä 40 minuuttia suuntaansa. Ennen hallille lähtöä istuin usein kotisohvalla väsyneenä työpäivän jälkeen pää käsissä, ja miltei itkin väsymystäni. Olin aloittanut uudessa työpaikassa ja lisäksi minulla on uniongelmia. Mutta en voinut olla lähtemättä: kurssit eivät ole halpoja, ja varsinkin kun nyt kerta viimein olin sellaiselle päässyt. Sama 40 minuuttia tietysti takaisinkin päin, ja kotona vasta 21.30 jälkeen. Mutta erona palatessa oli tyytyväisyys itseeni, sekä rauhallinen olo. Mitään muuta antia kurssi ei sitten tarjonnutkaan. Pukuhuoneenkin tuomio oli aika yksimielinen tässä. Altaan reunalla käsiään malliksi huitova nuori nainen ei onnistunut siirtämään oppia ainakaan kaikkiin oppijoihin. Esimerkkinä vapaauinnin hengitys, jota opetettiin (jälleen kerran) siten, että piti pitää molemmin käsin kiinni altaan reunasta, ja kääntää päätä sivulle. Sillä ei ole mitään tekemistä oikean tekniikan kanssa. Mutta tarttui 5 tunnin kurssista kuitenkin jotain tärkeää: tottuminen vedessä olemiseen, sekä tekemisen säännöllisyys ja ennen kaikkea halu jatkaa. Avasin Youtuben, ja aloin kahlata satoja videoita. Tälle sivustolle olen kerännyt ne, joista itselleni on ollut eniten apua.
KirjoittajaSanna
Uintimatka 
Jätä kommentti