Volttikäännös ja kääntymisen sietämätön vaikeus

Katselin pitkään kateellisena tyyppejä, jotka rennonletkeästi tekevät kuperkeikan altaan päädyssä ja jatkavat sulavasti matkaa takaisin tulosuuntaan. Itsehän muutenkin aluksi jäin haukkomaan happea jokaisen 25 metrin pätkän jälkeen, enkä voinut kuvitellakaan jatkavani takaisin tauotta. Mutta tietysti halusin oppia edes kääntymisen tekniikan, jotta voisin sitten joskus tulevaisuudessa kierähtää, jahka saisin kuntoa jatkaa vaikka sen toiset 25 metriä 😀 Eipä muuta kuin Youtube taas auki, ja oppivideoita riitti tästäkin. Omassa harjoittelussa liikerata ei meinannut avautua, ei sitten millään. Käytin erään ohjeistuksen mukaisesti nenäklipsiä yrityksissäni, sillä vartalonhallinnassa oli jo tarpeeksi vaikeuksia, saati että olisi samaan syssyyn pitänyt osata hengittää siten, ettei kloorivesi polttaisi limakalvoilla joka yrityksen jälkeen. Tuskaa oli – kroppa kääntyi vedessä aina poikittain, päädyn suuntaisesti, sen sijaan, että jalat olisivat osuneet päätyseinään. Joka kerta. Viikosta toiseen. Uimavalvojilla oli varmasti hauskaa venkoiluani seuratessani – minkä ajattelu loi lisää suorituspaineita. Luulin jo, että tähän kyllä tarvitsen jonkun apurin, joka ohjaa kroppaani kuperkeikan aikana. Videoissa hoettiin, että halaa polviasi ja muuta liikerataneuvoja, mutta en osannut yhtään hahmottaa miten kroppani vedessä liikkui, eikä tuosta neuvosta ollut itselleni mitään apua. Tein epäonnistuneita harjoituksiani ensin joka uintikerran lopuksi, ja sitten myös päädyssä huilaustauoilla. Se toi mukavaa (kaikesta huolimatta) vaihtelua treeniin, koska siinä sai pienen lepotauon, ja lisäksi jotain tekemistä, koska onhan se päädyssä seisoskelu melko tylsää. Sitten keksin tehdä harjoituksesta yksinkertaisemman: aloin yrittää pelkkää kuperkeikkaa vedessä paikallani, eli jätin harjoituksesta pois lähestymisuinnin. Ei meinannut tämäkään lastenleikki lähteä onnistumaan… Sitten jotenkin keksin tehdä ensin pienen ponnistuksen ylöspäin, ja lähteä sitten kiertämään veteen. Voi riemua, kun päädyin takaisin alkutilanteeseen jaloilleni! Tein kuperkeikan monta kertaa uudestaan, koska nyt vartalo jotenkin osasi kääntyä vedessä oikein, ja halusin sen jäävän lihasmuistiin. Sitten piti tietysti yrittää lähestymisen kanssa, ja onnistui! Etäisyyden arvioinnissa minulla ei ole koskaan jostain syystä ole ollut vaikeuksia, eli en ole lyönyt päätäni päätyyn (paitsi henkisesti), ja kyynärpäänikin vain kerran altaan pohjaan. Muutaman kerran olen jättänyt yrittänyt myös ilman nenäklipsiä, ja välillä onnistun pitämään veden pois limakalvoilta, mutta useimmiten en. Mielestäni kuitenkin aina puhallan nenän kautta ulos. Tai sitten en, kun vettä kerran putkistoon päätyy. Käännös onnistuu nykyään vaihtelevasti, mikä on mystistä. En varmaankaan vielä sitten hallitse liikerataa kunnolla, koskapa siihen eksyy joku virhe silloin tällöin. Jossain videoissa neuvottiin myös tekemään kuperkeikka kesken uimisen. Kerran uskaltauduin kokeilemaan, ja onnistui hyvin! Jotenkin sitä vain vielä vesipelko painaa takaraivossa, enkä sen takia oikein uskalla venkoilla mitään ylimääräisiä altaassa, jos ei ole uintikaveria.