Jo pidemmän aikaa rintauinti on tuntunut vähän puuduttavalta ja tehottomalta tavalta uida. Lyhyen uintihistoriani alusta asti olen yrittänyt perehtyä pienin askelin krooliin, vaikka se on tuntunut aivan mahdottomalta. Vettä menee kiduksiin, ja väsyttää ja hengästyttää jo puolivälissä 25:ttä metriä. Oma opettelu ei tuntunut etenevän, eli oli saatava avuksi jonkun harjaantuneet silmät. Törmäsin netissä webinaariin, josta löytyi uimaopettaja, jonka tapa ajatella uintia tuntui heti omalta. Eikun viestiä hänelle, ja matkustus toiseen kaupunkiin opetukseen!
Käsien tahdistus tärkein korjaus
Oman jännitysmomenttinsa toi opetuspaikka: Helsingin Mäkelänrinteen halli, jossa on 50 metrin altaita. En ollut tähän mennessä koskaan ollut täysimittaisessa altaassa. Lämmitellessä oli mahtavaa todeta, että pystyn uimaan tuon matkan ilman 25 m radan päädyn mikrotaukoa 😀 Vajaa kaksi vuotta sitten uintiopettelun alkuvaiheessa uin 17 metrin altaan puolivälistä päätyyn 😀
Treeni tehtiin kuitenkin onneksi 25 metrin altaassa 😀 Kerroin ongelmakseni hengästymisen ja väsymisen, mihin opettaja täräytti, että tämän tunnin päätteeksi en enää hengästy. Tykkäsin kovasti tästä reippaasta asenteesta 😀 Koska siis asun toisella paikkakunnalla, piti tähän yhteen tuntiin tunkea paljon asiaa. Opettaja videoi tekniikkaani, ja voi kauhistus, miltä se näyttikään! Hän sanoikin suoraan, että minulla on tuulimyllytyyli..! Sitä lähdettiin parantamaan tahdistamalla kädet, eli ojennettu etukäsi odottaa, että toinen palaa sen viereen. Kun se sujui, odottava käsi treenattiin lähtemään vetoon himppasen ennen toisen palaamista. Tällä saatiin huomattava rauha tekemiseen. Lisäuutuutena opettaja haki minulle räpylät jalkaan!
Vetokäsi suoraksi
Käden veteen vieminen oli asia, jonka ainakin luulin olevan hallussa… Mutta opettajan kuvaamista videoista ilmeni, että tyylini on asetella käsi hitaasti veteen. Luulen sen johtuvan siitä, että Youtubessa on korostettu kuinka sormien pitäisi rikkoa veden pinta ensimmäisenä, ja olen kaiketi pyrkinyt varmistamaan tämän, turhankin huolellisesti 😀 Vaihdoimme tulokulman läts -tyyliin. Eli reipas käden ojennus veteen – toki turhaa paiskaamista välttäen, sillä sehän ei eteenpäin vie (vaikka tätä kyllä näkee halleissa todella paljon). Tämä sujui heti mallikkaasti, joten seuraavaksi korjattiin käden liian lyhyt ojennus. Kädellä pitäisi siis kurkottaa pidemmälle ja suoraan, käden osuessa veteen. Tämä oli mielestäni jo lähtökohtaisesti (ja videoilla tuhannesti toistettu) hallussa, mutta videotallenne minusta kertoi siis aivan muuta 😀
Käsi suoraksi, unohda high elbow catch!
Videoilta olen kuullut loputonta hokemista tästä high elbow catchista. Päätimme unohtaa tämän tällä tunnilla, eli komento oli, että pidän käden suorana myös vedon aikana. En muista oliko tästä sen enempää puhetta, eli pitäisikö HEC jatkossakin unohtaa, vai oliko kyseessä vain aikapula. Mutta: kylläpä tuli ihan eri vauhti hommaan! Vedossa tuntui voima, ja eteneminen sitä myötä vauhdikkaampaa! Välillä minun käskettiin palata vanhaan tyyliini, jotta huomaisin eron. Kauhea, miten vanha tyylini tuntui ja videolla myös näytti suossa rämpimiseltä – yhtä nopealta ja tyylikkäältä 🤣 Kun tätä harjoitellessani kerroin opelle kyynärvarsieni väsyvän, opettaja huomasi vedossani muutakin korjattavaa: veto pitäisi tehdä ranteella. Tätä on vaikea selittää, koska se pitää tuntea tehdessään, ja etsin otetta vielä itsekin.
Ota happi rauhassa -harjoitus
Kun veto oltiin saatu rauhallisemmaksi, tehtiin kelluntarentoutusharjoitus, eli vatsalleen lillumaan veteen raajat rentoina, hengitystä pidättäen. Tärkeätä oli kuulemma yrittää rentouttaa rintalastan eli yläkeuhkojen alue. Oma hengityksen pidättämisen kykyni ei ole hääppöinen, eli kovin kauaa en kyennyt mieltäni kellumalla rentouttamaan. Mutta tarkoituksena oli siis etsiä vedessä olemiseen mielenrauhaa. Tämä ideahan on itselläni aina mukana treenissä, koska minähän en ennen uintiopetteluni alkua kyennyt edes päästämään vettä kasvoilleni suihkussa. Siksi teen aina myös rentoutusharjoituksia, keskittyen silkkaan vedessä olemisen nautintoon.
Sitten uimaan: ohjeena oli, että kun käännyt ottamaan happea, ajattele sinulla olevan kaikki maailman aika tehdä se. Eli saa lillua kylkiasennossa juuri niin kauan kuin huvittaa. Ei siis tarvinnut miettiä kääntyykö pää liikaa ja onko katse siellä kielletyssä hallin katossa 😀 Kunhan vain ajattelee, että otan tässä nyt vaan rennosti happea. Kun tämä rauhallinen mielentila sitten yhdistettiin korjattuun käsivetoon, alkoi tekeminen tuntua sellaiselta kuin kadehtimillani uimareilla, joilla ei tunnu olevan mikään kiire maailmassa, eli jotka vain kauhovat kiireettömästi altaan päästä päähän ❤️
Hengitys tehtiin vain toiselle puolelle, eli ei tässä aikakiireessä yritetty testata molempia puolia. Tärkeintä oli saada onnistumisia edes yhdelle puolelle.
Mene yksityistunnille!
Tiedän kääntäväni vieläkin päätä liikaa hengittäessä, mutta eihän tuon yhden tunnin aikana saada kuin pintaa raapaistua. Tärkeintä oli, että saimme alulle tuulimyllyn korjauksen, ja että sain ”luvan” hengittää rauhassa ☺️ Räpyläostoksille pitäisi suunnata, sillä räpylöiden kanssa saattoi oikeastaan unohtaa jalat, ja keskittyä käsien liikkeeseen; räpylöiden kellutusvoima oli senverran tehokas! Lämmin suositus siis yksityistunnille! Aloitin uintiopetteluni tekniikkaryhmässä, jossa oli kyllä mahdotonta saada sitä yksilöllistä huomiota, jota tekniikan opettelu tarvitsee. Voi tietysti riippua ohjaajasta ja ryhmäkoosta sekä kunkin uimarin tavoitteista, mutta oma kokemus on tämä.
Uintimatka 